Pitky talvi, pimiet päivät
jiädih tuakse.
lumi suli, järvi puhtas,
pienar kaikkiel viherdäy.
Kottaražet madožii
ečitäh da čupetetah.
Hieru vuottau piäskyžii:
vaigu piäsköi kezän tuou.

Oli vuozii, konzu piäsköit
meile vouse käydy ei.
Silloi kezii ei ni olluh.
Vilu kevät
toi vai pitkän sygyzyn.
Kazvanuh nimidä ei.
tottu, heiniä oli kylläl:
maijol piästih talves yli.

Kevätpäiväine jo hyvin
lämmittäy, kai čirittäy.
Vaigu piäsköidy ei nävy.

Piälöi kaikin nostellah,
kuldulinduu vuotetah.

Tuttau iäni taivahas
čomažesti čirahtah.
– “Piäsköit tuldih!”

Kaikin randah,
silmii pestäh,
veriälöi jo availtah:
“Tule terveh,
piäsköirukku!
Azu pezä
kodih tulduu
meijän taloin räystähäh!”

Hyväs mieles
kaikin ollah:
nygöi voibi
kylviä kaikkie,
midä kezän
lämmös kazvau!