Miun päivittäi ruagavuu sadu;
Se murševui, tyhjennyh kai,
Hod kukkimas ongi vie paras
Nasturtsieloin pezä palai.

On igävy! Kuohkuttau minuu
Se päiväžen syyzläpetys,
Se lehti, mi koivuspäi vieröy,
Se čirkažien čiritändy.

Hod kaččonen räystähän alle
On tyhjy pezä ikkoinpiäy:
Ei kuulu sie piäskyžien pagin,
On murennuh olgigi sie…

Vie mustan, kui hyörittih äijjäy
Kaks piäsköidy, azujes sen!
Kui viččažii sivottih savel
Da pehmytty kanneltih vie!

Kui vesseläh, vikkeläh ruattih!
Kui heil oli hyvä, gu täz
Viiž piähytty kirkiedy piendy,
Sid pezäs rubei nägymäh!

Hyö kogonah päivän sen paištih,
Kui lapset, omii paginoi…
Sid lähtiettih lendämäh parveu!
Mä heidy näin harvažeh jo!

I vod – pezä yksinäh on se!
Hyö mualois jo toižis ollah –
Kui loitton, kui loitton, kui loitton…
Oh, siivedgu minuu oldas!
1856