Suari prostihes tsaritsas,
Valmistaldui matkah pitkäh,
A tsaritsa ikkoinal
Istuih händy vuottamah.
Istuu vuottau huondes yössäh
Kaččou peldoh, hänen silmät
Kibevyttih kaččojes
Valgies zor’kas yössäs vet;
Vai ei nävy armahastu!
Nägöy: lumipyöröi vaiku,
Lundu panou peldoloil,
Mua kai valgei ihan on,
Yheks kuudu mennyh on jo,
Pellos silmii eistiä voi ei.
Rastav’yöl tsaritsale
Jumal andau tyttären.
Huondesaijoi armas gost’u,
Yöt dai päivät atkaloittu,
Jälgiperäh loitospäi
Suari tulla kodih sai.
Häneh vaigu kačahtiihes,
Syväzesti hengähtiihes,
Ihastust’ei kestänyh
Kuoli enne murginua.

Hätken suari toibuo ei voi,
Kui sit? häigi riähkähiin’on;
Vuozi meni, tyhjättäy,
Suari naibi uvvessah.
Tottu sanuo, nuorikkaine
Oli tozi tsaritsannu:
Korgei, hoikku, valgeigi,
Oli mieldy, kaikkiigi;
Vaigu koppau, hyvähmenii,
Mustusukku, omanenä.
Priduanoikse annot’t’on
Yksi pieni zirkalo.
Zirkalozel oli taido:
Ylen hyvin paista maltoi.
Sen häi yhten kere vai
Oli hyvä, vessel ain.
Šuutii himozis häi sen kel,
Saneli vai čomendellen:
“Kuldu zirkaloine miun!
Sano vaigu tozi vie:
Minäg olen lembein kaikis,
Kaikkii čomembi da valgein?”
Zirkaloine hänele:
“Sinä, tottu, kiistä et:
Lembein sinä olet kaikkii,
Kaikis čomembi da valgein”.
Sit tsaritsa nagramah,
Olgupiälöi nostamah.
Silmil mignildelemäh,
Sormuksil kižailemah,
Pyörimäh šuoriudujen
Zirkalozeh kaččojen.

Vaigu nuori suarin tytär,
Hil’lakkazeh kazvau hyvin,
Kazvoi, kazvoi aijal sil.
Nouzi pystyi – kukoisti.
Valgei rožal, mustukulmu,
Ylen kebjei mielenluaduu.
Ženihygi lövvettih,
Suarinpoigu Jelisei.
Svuattu tuli, suari suostui,
Valmehet on priduanoitgi:
Torgulinnua seiččiedy,
Sadanelkym taloidu.

Neičoikižoih kerävyjes
Vot tsaritsa, šuoriudujes
Zirkaložen oman ies,
Pagiži häi kere sie:
“Minä’g olen lembein kaikis,
Kaikkii čomembi da valgein?”
Midäs vastah zirkalo?
“Sinä, čoma, kiistatoi:
Vaigu lembein tytär suarin,
Kaikkii čomembi da valgein”.
Kai tsaritsa hypähtäh,
Käil kai viuhkahutaldau.
Zirkalostu gu sit pačkuau,
Kandupiähyöl hlopniu lattieh!..
“St’oklu, sinä, iljettäy!
Narekohäi kielastat.
Kui häi minun kel voi kiistiä?
Minä hänes hullun kiškon.
Kačos, kazvoi miittuzeks!
Ei ni diivu, valgiekse:
Mahan kere istui muamah
Lumeh vaigu kačoi ainos!
Sano: kui häi voinnou sit
Olla minuu lembiembi?
Sano tozi: čomin olen.
Astu sarstvu meijän kogo,
Miero hot; ei mostu oo.
Mugag?” Vastuau zirkalo:
“Sar’ouna on lembein kaikkii,
Čomembi dai on häi valgein”.
Et ni midä luaji. Häi,
Mustua tabua täyzi kai,
Zirkalon muah viškahutti
Iččeh luo Černavkan kučui,
Käski hälle lujazeh,
Omal juoksutytölleh,
Vediä korbeh sar’ounastu,
Sidohuu sie, elävänny
Pediän alle jättiä vet
Syödäväkse hukile.

Karu’g voittau buaban pahan?
Riijellei sua. Sar’ounan kel
Sit Černavka meččäh päi.
Loitos muga vedi häi,
Što sar’ouna oivaldau sen,
Pöllästyy häi surmassah kai,
Moliihes: “Elaigu mun!
Misbo viga on minun?
Älä, neičut, minuu tapa!
Konzu roimmos tsaritsakse,
Maksan hyväl sille sen”.
Tyttö, händy suvaijen,
Tapa ei, ei sidonuhgi,
Piästi hänen da vie suostui:
“Älä sure, Luojankel”.
Iče tuli kodih vet.
“Midä? – sanou sie tsaritsa,
Kunnab ruskei-neičoin jiätit?”
– “Mečäs seizou yksin sie, –
Vastuau hälle tyttö se, –
Lujah sivoin kyynärpiälöis;
Puuttunou häi kynzih zvierin,
Vähem tirpamistu roih,
Kebjiembäzeh kuolla voi”.

Huhu soittelemah suuloi:
Hävinnyh on tytär suarin!
Atkaloičeh suari sie.
Suarin poigu Jelisei,
Panduu malittuu Jumalal,
Lähtöy kerras pitkäh matkah
Ruskei-neiččoi eččimäh,
Nuoren andilahan täh.

Nuori andilas vai mečäs,
Huondesruskossah kävellen,
Astui, astui aijal tuol
Dai i tuli taloilluo.
Vastah hälle koiru haukui,
Juoksi rinnal, enäm hauk’ei;
Veriälöih häi meni sit,
Pihal ihan hill’on sie.
Koiru jälles juoksou, luastih,
A sar’ouna lähem astuu,
Pordahile nouzou täh
Da i tartui rengahah;
Veräi avavuigi hil’l’ah.
Sit sar’ouna okažiihes
Valgies gorničas; on kus
Laučat, koural katetut,
Obrazoin al tammistola,
Päčči ležankanke čoman.
Nägöy neidiine, što täs
Hyvät rahvas eletäh;
Toinah, ei roi abei hälle
Ei ni kedä ni kus nävy.
Taloin kaččou sar’ouna,
Kaiken sie häi kabrastau,
Tuohen jumalale pani,
Päčin hyvin lämmittäldi,
Palatile nouzi sit
Da i muata mukeldih.

Murginaigu lähenöy jo,
Pihal topočindu rodih:
Tulou seiččie urhuo tuah,
Seiččie miesty ruskiedu.
Vahnin virkoi: “Kummu on mi!
Kai on puhtas, ylen čoma.
Kenbo pertin kabrasti
Da ižändöi vuotteli?
Kenbo? Tule ozuttaije,
Rodie meijän ystäväkse.
Vahnu’g ollet sinä mies,
Roitos d’iädö iguine.
Ruskei’g sinä briha ollet,
Velli roittos meile oma.
Ollet eukko, muamakse
Sinuu kučummo myö vet.
Ollet čoma ruskei neičoi,
Ole sizär mieley meile”

Heityi heillyö sar’ouna,
Tervehti häi ižändät,
Heile kumardiihes vyössäh;
Ruskottuu, prošken’n’ua kyzyi,
Muga tuli gostimah,
Kučuttu ei olluh vai.

Paginas hyö ellendettih,
Što sar’ounua vastualdettih;
Istutettih čuppužeh,
Tuodih hälle piiruazen,
R’umkan tävven valettih sit,
Podnosal hyö tuodih vie sen.
Viinan zelenäzen heil
Juondas kieltäydyiheze;
Piiruazen häi kahteh katkai,
Palazen sit purra sai vai,
Huogavumah matkaspäi
Kruavattih kyzyihes häi.
Viettih yläh neičykkäzen
Valgien valgieh gorniččazeh
Dai jiätettih yksinäh,
Hi’l’akkazin uinuomah.

Päivy päiväl jälles matkuau,
Vai sar’ouna nuorikkaine
Mečäs, igävöiččei ei
Miehen sie luo seiččimen.
Enne huondesruskon nouzuu
Vellet hyväs sovus joukol
Lähtiettih kävelemäh,
Harmaisorzii ambumah,
Oigeikätty harjoitella,
Beduinua selläs heittiä,
Libo harjeil leveil piä
Tattariloil leikata,
Libo ajua iäres mečäs
Pätigorskaspäi čerkessua,
Emändäzenny sie häi
Kois sil aijal yksinäh
Kabrastau kai, syvvä keittäy,
Heile vastah san’ei kerdua,
Hyögi vastah panna ei.
Muga mennäh päivät net.

Vellet mieleviä sizärdy
Suvaittih kai. Pertih häl’lyö
Kerran, huondes nouzi vai,
Seiččimei hyö tuldih kai.
Vahnin sanoi: Neidiine sä,
Tiijet: olet sizär meile,
Meid’on seiččie, sinuu vet
Suvaičemmo, mučoikse
Ottazimmo ilomielin,
Vaigu jumalan täh ei sua,
Sovus meidy kuigi pie:
Ole mučoi yhtele,
Toizil luaskau ole sizär.
Midä lekuttelet piädy?
Vai sä eviät meidy täh?
Vai tavar’ei kupsal päi?”

“Oi työ, nuoret rehelližet,
Hyvät vellet omat minun,–
Heile sanou sar’ouna, –
Kielastannen, Jumala
Elävänny piästä ann’ei.
Kui sit? olen andilas vet.
Yhtenjyttyöt oletto,
Rohkiet, älykkähät työ,
Kaikkii suvaičenhäi minä;
Toizele vet kogo ijäks
Annett’olen. Mielizin
Suarinpoigu Jelisei”.

Vellet vaikkai seižoteldih,
Piälöi omii kubaiteldih.
“Riähk’eul kyzyö. Prosti vie,
Vahnin sanoi, kumardih,
Mugag’on, en enäm virka
Nähte sih”. “En suutu minä, –
Hil’lal iänel sanoi häi,
Kieldo eule viäryshäi”.
Kumarduttih ženihät sit,
Hil’lakkazeh mendih iäres,
Hyväs sovus iellehpäi
Elettih da oldih vai.

Aijal sil tsaritsa paha,
Mustellen sar’ounua vaigu,
Prostie händy voinnuh ei,
Vaigu zirkaloželleh
Tabavuksis oli hätken;
Musti sidä jälgymäi häi,
Lähti tuomah, istuihes
Tavan unohti sen ies,
Rubei čomendelemahes,
Muheloittajen sit sanoi:
”Terveh zirkaloine! Da
Vaigu tottu tarata:
Minäg’ olen čomin kaikkii,
Ruzošokku, kaikes valgein?”
Vastah zirkaloine sen:
“Olet čoma, kiistet’ei;
Ihan mainettah vai eläy,
Keskey viherlehtimeččiä,
Urhojen luo seiččimen
Se, ken sinuu mielevem”.
Sit tsaritsa hyppäi vastah
Černavkua: “Kui sinä mautat
Kielastella minuu? mis!..”
Puččiihes häi kaikes sih:
Muga vai. Tsaritsa tavas,
Hälle pletiu varattajen,
Lib’et rubie elämäh,
Libo tapat sar’ounan.

Kerran sar’ounaine nuori,
Vellii vuottelemas omii,
Istui kezräi ikkoinal.
Kerras tavas krinčan al
Koiru haukkumah, sit armas
Nägöy: pakiččii monaška
Pihal astuu, suavu käis
Koirua ähkiy. “Vuotelkua,
Buaboi, vuottele kodvaine, –
Kirguu hälle ikkunaspäi, –
Ajan iče koiran tiel
Da tuon sille midägi”.
Vastuau hälle nunnabuabo:
“Oh sä, lapsi-neičykkäine!
Koiru paha tungieldah,
Odvei purruh surmassah.
Kačos, kui miun ies se pyöriy!
Tule minulluo”. – Sar’ouna
Hällyö menöy, leibiä käis,
Vaigu heityi pordahas,
Koiru jalgoih – haukkuu äijäl,
Da staruuhalluo ei piästä,
Vai staruuha hänellyö,
Se ku zvieri ärevyy
Staruuhale. “Mi se kummu?
Vikse pahoi on se muannuh, –
Sanou hälle sar’ouna, –
Ota koppi! – leiby täs”.
Staruuhaine leivän tabai;
”Kiitän sinuu, – vastah sanoi.
Jumau blahosloviekkah;
Hyvyžes sit, tabua vai!”
Sar’ounah päi ylen mehey,
Kullankarvu, ihan veres,
Kohti lendäy juablokku…
Koiru hyppiäy, ulvougu…
A sar’ouna kahteh kädeh
Koppai – tabai. “Igäväs vie,
Käbyine, syös juablokkua.
Kiitän sinun murginua”, –
Vahnu buabaine sih sanoi,
Kumardiihes, dai sih kadoi…
Sar’ounan kel pordahil
Koiru juoksou, silmäžih
Kurjah kaččou, äijäl ulvou,
Koiran syväin poltau budto,
Rounu tahtos sanuo häi:
“Lykkiä! – Häi vai silittäy,
Pehmeil käzil taputtelou;
”Ah, Sokolko, mis’on dielo?
Viere!” – pertih meni sit,
Hil’lah uksen salbualdi,
Kuožalilluo ikkoinalle,
Ištoih vuottamah, da kaččou
Ainos juablokkah päi. Se
Täyzi kypsäy mehužeu,
Muga veres, tuoksuvaine,
Ruskottavu, kullankarvu,
Budto mett’on valettu!
Nägyy läbi siemenyöd…
Vuotella häi ylen tahtoi
Murginassah, eibo suannuh,
Kädeh otti juablokan,
Punahuulil oijendau ,
Hil’lakkazeh sidä haukkai,
Dai sen palazen häi lainoi…
Kerras häi, mun käbyine,
Hengettäh horhahtihes,
Valgiet käit häi alah piästi,
Hedelmän häi pakutti sih,
Silmät nurin kiänyttih.
Obrazoin häi alle sih
Piälleh laučan piäle langei,
Rodiih tyyni, liikkumatoi…

Vellet kodih aigazeh
Tuldih iäres joukolleh
Nuorien miehien rozvoiluispäi.
Heile vastah, äijäl ulvou,
Koiru juoksou da pihal
Matkua näyttäy. “Ei hyväh! –
Vellet sanottih, – roih tuskua
Meile”. Lähestyttih juostol,
Tuldih, öhkieh. Koiru kai,
Tulduu hyppäi juablokkah
Haukundan kel, ylen suutui,
Lainoi sen dai kuadui kumoh
Dai sih kuoli. Valettu
Juaduu oli, tiettävy.
Sit sie kuolluon ies sar’ounan
Vellet omal sobujoukol
Kaikkien piät heil painetut,
Pannen pyhämalittuu
Laučas iäres, sellitettih,
Tahtottih jo haudah vediä
Da sit ei ni ruvettu.
Häi, al unen siivien gu,
Hil’lah, virui vereksenny,
Vaigu hengitännyh ei häi.
Kolme päiviä vuotettih,
Ei häi unes piässyh sit.
Muahpanendu tavat piettih,
Sit hyö ruuheh krustalizeh
Rungan nuoren sar’ounan
Pandih – kaikin kogonah
Kannettih sen mägeh tyhjäh,
Aijal lähes syväinyödy,
Ruuhen kuudeh paččahah
Raudučieppih kestäväh
Hil’lakkazeh kiinitettih,
Rešotkal se rajoitettih;
Da sit kuolluon sizären
Kaikin polvištuttih ies,
Vahnin sanoi: “Ruuhes magua.
Kerras sammui, pahuon tagie,
Muan piäl sinun kaunehus;
Taivas ottau hengen sun.
Sinuu kaikin suvaičiimmo –
Omah niškoi vardoičiimmo –
Puuttunuh sä nikell’et,
Vaigu yhtel ruuhele”.

Päiväl sil tsaritsa paha,
Vuottau hyviä viestii vaigu,
Zirkaložen peitoči
Otti da sil kyzeli:
“Minä’g olen lembein kaikis,
Kaikkii čomembi da valgein?”
Kuuli vastah nengozen:
“Sinä, tottu, kiistä et:
Kaikkii lembein sinä olet,
Kaikkii valgeimbi da čomin”.

Andilastu eččijes
Suarin poigu Jelisei
Aijal sil häi myöte mieruo
Ajau. Lövvä ei. Kai itköy,
Kedä häi ni kyzel’ei,
Ellendetä händy ei;
Kengi häl’le silmih nagrau,
Kengi hänes piädy kiändäy;
Päiväzeh päi jällečel
Nuori urho kiändyihes.
“Kuudu päiväine! sä astut
Vuvvet taivahua myö, talven
Lämmäh keviäh yhtistät,
Näit kai meijät ičen al.
Etgo andas vastavustu?
Etgo nähnyh mieros kusgi
Nuordu suarintytärdy?
Ženih’ olen”. – “Kuudu mun,
Ruskei päiväine sih vastuau,
Suarintytärdy en nähnyh.
Ei häi olle elävy.
Liennöy minun susiedu,
Kuudam, häneh vastavunnuh
Libo nähnyh jällen kusgi”.

Ehtypimieh Jelisei
Tuskis odva vuotteli.
Vaigu ozuttiihes kuudam,
Lähti jälles malitun kel.
“Kuudam, kuudam, hobjaine,
Kullitettu širpiine!
Nouzet sinä yölöin pimies,
Pyöryroža, valgei silmy,
Sinun moudua suvaijah,
Tiähtet sinuh kačotah.
Etgo andas vastavustu?
Etgo nähnyh mieros kusgi
Nuordu suarintytärdy?
Ženih’olen”. – “Veikki mun, –
Selgei päiväine sih vastuau, –
Čomua neičoidu en nähnyh.
Vardoijannu seižon täs
Vaigu oman vuoron mä.
Minuttah sar’ouna vikse
Juoksi siiriči”. – “On žiäli!”
Suarinpoigu vastuau sih.
Valgei kuudam jatkau vie:
“Vuotteles; voi olla, hänes
Tuuli tiedäy. Avvuttau häi.
Mene nygöi hänellyö.
Tuskiččisg’ et händy myö”.

Jelisei ei paina piädy,
Kyzyndän kel tuuleh kiändyy:
“Tuuli, tuuli! Vägey oot,
Pilviparvii ajua voit,
Läikyttelet sinimerdy,
Kaikkiel muadu myöte menet.
I nikedä et varua,
Paiči yhty Jumalua.
Etgo andas vastavustu?
Etgo nähnyh mieros kusgi
Nuordu suarintytärdy?
Ženih’ olen”. – “Vuota nyt, –
Vägey tuuli hälle vastuau, –
Vagauvirdujoguon tagan
Korgei mäg’ on nägyvis,
Sie on syvä pezä vie;
Pezäžes sit, syväs pimies,
Krustaliine ruuhi liedžuu
Čiepis keskel paččahii.
Jälgilöi ei nävy sie
Tyhjän kohtan ymbäri sen,
Andilas sun ruuhes sit on”.

Tuuli ielleh juoksemah.
Suarinpoigu itkemäh.
Lähti sit häi tyhjäh kohtah
Čomua andilastu omua
Nägemäh hos kerran vie.
Vot häi astuu, nouzi ies
Hänen ylen mägi jyrky;
Ymbäri sen mua on tyhjy;
Pimei loukko al sen mäin.
Sinne menöy teriämbäh.
Hänen iespäi, surupimies,
Ruuhi liedžuu krustaliine,
Krustalizes ruuhes täs
Igäunes sar’ouna.
Ruuhtu vaste andilahan
Vägeväh häi kolahtaldah.
Ruuhi murei. Neidiine
Elavyi. Da kaččeleh
Kummusilmil ymbäri kai,
Liedžujes sie čieppilöin piäl,
Hengittähyy, sanoi sit:
“Hätken muannuh olengi!”
Nouzou iäres häi sit ruuhes…
Ah!.. dai mollei itkuvuttih.
Sylih hänen ottau häi
Pimies, kandau valgiehpäi,
Sulavan hyö paginankeu
Kodihpäi sit lähtieh matkah,
Pagin kaikkiel menöy jo:
Suarintytär hengis on!

Kois sil aijal d’ielottah kai
Tabavuksis muamindam vai
Zirkaložen istuu ies
Da sen kere paisten vie
Sanou: “Olengo sit kaikkii
Lembein, čomingi da valgein?
Kuuli sit vastavukse:
“Čoma olet, riijellei,
Vai sar’ouna lembein kaikkii,
Čomin on da kaikis valgein”.
Hyppäi paha muamindam,
Zirkaložen viškai muah,
Ukseh kohti juostol lähti
Dai sar’ounan vastas nägi.
Tusku hänen salbai sit,
Dai tsaritsa kuoli sih.
Vaigu händy haudah pandih,
Varustettih terväh svuad’ban,
Oman andilahan kel
Yhteh meni Jelisei;
I ni ken ei mieron allus
Moižii pidoloi sie nähnyh;
Oliin minägi sie, join,
Viiksed omat vai kastoin